Häävalmisteluja

Häihin on enää reilu 3 viikkoa ja jännitys koko ajan pahenee. Ens vklp kuulutukset! Hui.

Satuja

Kaikki on satua.

-- Novalis (Tie satulinnaan -kokoelman alusta)

- Minä omasta puolestani välitän viis' rahoista ja sen semmoisista. Pääasia on, että ihmisellä on satusilmät.

- Satusilmät!

- Niin, sellaiset, että hän näkee maailman omalla ihanalla tavallaan, aivan toisin kuin miltä se näyttää kenen tahansa silmiin. Meillä on kaikilla satusilmät, isällä, äidillä, Minnalla, vieläpä Martallakin, niin käytännöllinen kuin hän onkin olevinaan. Katsos, minä selitän, mitä olen ajatellut, jatkoi Ulla innostuneena. - Kun enkeli tuo meidän sielumme alas taivaasta ruumiiseen...

- Enkelikö?

- Niin, enkeli. Älä väitä muuta, minä uskon niin. Siis kun enkeli tuo sielumme alas taivaasta, yhdistääkseen sen pikku ruumiiseemme alhaalla maan päällä, lentää hän avaruuksien kautta maata kohti. Sielu uinuu vielä, mutta se herää vähitellen, mitä lähemmä maata enkeli liihottaa. Ja ensimmäinen vaikutelma, minkä se saa avatessaan silmänsä, jää ikiajoiksi vallitsemaan. <...>

- Mitä itse olet nähnyt?

- Minäkö? Ullan katse kävi uneksivaksi. - Minä näin suuren, tumman metsän, korkeita, jylhiä vuoria ja syvän, mustan veden. Ja vuorella soitti paimenpoika iloista säveltä ja aurinko paistoi, niin että kaikki synkkä muuttui valoisaksi.

-- Anni Swan (Pikkupappilassa, s. 76-77)

Satu on olemassa joka paikassa. Voit nähdä sen hilpeästi pyörittämässä käpyä puun oksalla tai kimaltavan puolukanvarvulla metsähiiren pesän suulla. Samassa se jo laukkaa pihakoiran jalanjäljissä huikeaan seikkailuun huohottaen tuossa tuokiossa lastenhuoneen ikkunaverhon takana. Satua et kadota enää koskaan, kun vain kerran opit itse tavoittamaan sen: opit joskus heittämään syrjään turhan kiireen - olitpa sitten lapsi tai aikuinen - ehtiäksesi huomata, miten rikkaassa satumaailmassa elät.

-- Kaija Pakkanen (Metsässä tapahtuu - sadun esipuhe)

Luolaihminen eli keskellä vaarojen täyttämää viidakkoa. Nyt meidän on pakko oivaltaa, että nykyihmisen pelottavin ja vaarallisin viidakko on hänessä itsessään. Siksi on lohdullista, että satuja yhä luetaan ja rakastetaan. Nykypäivän satu pohjautuu unelmaan. Huikeiden seikkailujen alla kulkee totinen ja väkevä pohjavirta: hyvän ja pahan taistelu. On onnellista tietää, että yhä on ihmisiä, jotka uskovat hyvän sittenkin lopulta voittavan ja ihmiskunnan unelman rauhasta voittavan.

   

Sellaisia satuja meidän on kerrottava lapsillemme. Ehkä he kerran rakentavat sellaisen maailman, mihin me emme pystyneet.

-- Marjatta Kurenniemi Pilvipyykkiä- satukokoelman esipuheessa

Matka on yksi satujen peruselementti. Satu on matka monella tavalla ja moneen suuntaan: matka omaan sisäisyyteen, matka ulos lapsuudenkodista kohti kaukaista taivaanrantaa ja tuntemattomia pelon valtakuntia. Se on matka kieleen ja runouteen, intuitiiviseen vertauskuvallisuuden tajuamiseen. Satu on sisäinen matka, joka rakentaa tukevia maamerkkejä ihmisyyden tienvarteen, oikealla elämän matkalle.

   

Sadun matkalainen ei palaa koskaan samana takaisin. Hän on taistellut lohikäärmeiden kanssa tai ollut suden vatsassa. Hän tietää mitä vuorten takana tapahtuu. Hän tajuaa ainakin hämärästi, että pelon valtakunta sijaitsee hänen oman maailmansa rajoilla. Hänelle on selvinnyt, että todelliset mittansa saavuttaakseen ihmisen on ainakin kerran elämässään kohdattava myös nuo etäiset, pelottavat seudut.

   

Usein sadun vaeltaja on löytänyt matkoiltaan aarteita, jotain hyvää ja kaunista, ehkä oikean prinsessan. Ja hänestä saattaa tulla kuningas, joka hallitsee oman minänsä valtakuntaa viisaana hallitsijana. Sadun matkalla hän on tullut tutuksi itsensä kanssa ja hän on valmis myös uuteen sosiaalisuuteen.

   

Satujen matkoilla kulkija oppii hyvyyttä ja rohkeutta ja matkalaiselle kasvaa sisäinen moraali: tuon satuhahmon kaltainen haluaisin olla. Satujen matkalaiselle tulee myös tuntuma siitä, että väistämätöntä voidaan uhmata, vaikeudet voidaan voittaa - kaikki on sittenkin mahdollista! Se on matka passiivisesta alistumisesta aktiiviseen vapauteeen.

-- Hannele Huovi

Pätkät lainattu Kallion Kirjaston Satukortistosta

Aaaivan liian pitkä tauko

Äääh, kuvien määrä vain kasaantuu kameraan ja kone pysyy hiljaa! Haluan sen läppärin heti, enkä huomenna! Ois vaa nii helppo illalla sänkkyssä kirjotella postauksia sillä pöytätietokoneella istumisesta olen saanut jo ihan tarpeeksi: huono penkki, ei mitään tilaa jaloille, maailman epäkätsyin paikka koneelle ymsyms.

Mitä enemmän minulla on kuvia laitettavaksi/postattavaksi, sitä suuremmaksi työ kertyy! Mulla ois tälläkin hetkellä niin paljo kuvia, etten tiedä mistä aloittaa. Vanhoista tapahtumista on vaan niin vaikea enää mitään kertoo, ku innostus niistä on jo sen verran laantunut.

Innostuin taas kirjoittelemaan (HUOM! Kello 7 aamulla), kun luin opintojaksoille ilmoittautumista odotellessa ystäväni Päivikin blogia. Tykkään niin paljon Päikin kirjoitustyylistä! Mahtavaa!

Olimme Aapon kanssa käymässä viime viikonloppuna Rovaniemellä, siskoni luona. Meille sattu aiva älyttömän huiput ilimat: Oli nii lämmintä, että silmät kiinni aurinkotuolilla makoillessa oli erittäin outoa ajatella, että maassa on vielä lunta ja PALJON!

Kun perjantai-illasta saavuimme Lohelle, oli väsymys ihan valtaisa. En uskonut pystyväni todella nukkumaan aamusta 8-lapsisessa perheessä. Perheen vanhimmatkin sanoivat: "Ei täällä aamusta voi ikinä nukkua rauhassa." , mutta yllätyinpäs aamulla, kun heräsin hienoiseen kahvikuppien kilinään, kun Riikka laittoi aamupalaa pöytään. Kello oli jotain 9 aamulla!

Lähettii sit keskipäivästä Markus Lohen järjestämään ulkoilu-/perhetapahtumaan (poliittinen), joka järjestettiin Pöykkölässä ihan siinä vieressä. Siellä sit laskettii mäkeä juteltiin, ajettii minimoottorikelkoilla, syötiin makkaraa, juotiin pillimehua, kahvia sekä syötiin pullaa ja keksejä. Mahtavaa kerrassaan! Lasten riemua ei kai ikinä tylsisty katselemaan. Itekin nauttii siinä, kun hekin.

Illalla ajeltiin sitte ystäviemme kihlajaisiin ja oltiin menossa aluks väärään taloon. Tulipa koettua sekin, mitä on olla juhlissa, joissa ei tunne juhlittavan lisäksi ketään. Mistä keksiä puheen aiheita. Mutta kun porukka väheni, nii pidot parani. Joo-o, ei silti.

Sunnuntaina hieno ilma vain jatkui edelleen, minkä innoittamana kävimme n. tunnin mittaisen kävelylenkin jäällä. Sinne oli erikseen tehty hiihtoreitit/-ladut ja kävelytie. Aika moni muukin oli innostunut lähtemään ulos. Kävelemisen jälkeen jatkoimme auringossa paistattelua aurinkotuoleissa Lohen takaterassilla, "Ah, mikä riemu!".

Lähteminen on aina kaikista surkeinta. on vaikea jättää se kaikki mukava ja lämpimät ilmat ja lähtä ajeleen taas kohti Oulua koulua ja arkeen palaamista ajatellen. Pah.

Nit sitä istuskellaan Haukiputaalla Holman koneella kirjoittelemassa postausta, koska siskoni, hänen miehensä ja Sofia mukaan luettuna lähtivät Egyptiin lämpimempiä ilmoja (kai) etsiskelemään. Tuskin löytävät.

Ps. Ei niilläkään reissun alkumetrit menneet ihan mutkitta, mutta parempaa onnea reissulle toivotellen. Toivotaan, ettei kone putoa.

Aurinkopäivä

Eilen oli kiva päivä ja tänään oli kiva päivä, onkohan huomennakin kiva päivä?

Ee-, päivä kerrallaan! Oon niin onnellinen, koska olen onnellinen. Mieli on taas virkeämpi ja kuvaaminenkin tuntuu taas paljon kivemmalta.

Lintuselle

Oi lausu, lintu pieno,

Sa peippo pihlajan,

Kuink' aina voit sa laulaa,

Iloita ainian?

Sun laulus aamust' iltaan

Ma kuulen kultaisen,

Ja ain' on kirkas äänes

Ja rikas riemu sen.

Niin elantos on niukka,

Niin ahdas asuntos,

Mut majas maireutta

Vain soi sun laulelos.

Et kylvä etkä niitä,

Et korjaa latohon,

Vaan huoli huomisesta

Se sulle outo on.

Kuin moni maailmassa

Sai kultaa, kunniaa

Ja loistolinnoiss' asuu,

Maat, vallat omistaa,

Mut huoleen hänet huomen

Ja kyyneliin se koi

Vain nostaa, jolle juuri

Sun ylistykses soi!

Kuin mitätön sun osas

Inehmost' oisikaan,

Omaansa, kiittämätön,

Ei toki tyydy vaan.

Voi hennon henkes murtaa

Hän milloin haluaa;

Mut onneas sa kiität,

Ja hänpä kiroaa.

Miks ylös nurkusilmän

Niin kylmän vain hän luo?

Hän mitä vaatii, kaikki

Kun Luoja lahjaks suo?

Edessä jalkojensa

Kun kaikk' on riemut maan,

Miks alempaansa tallaa

Ja lisää huokaa vaan?

Ei, laula, lintu pieno,

Vaan auvost' ainiaan,

En valitusta virtees

Sekoita konsanaan.

Tee aina kesän tullen

Pihaani pesäses,

Opeta aamuin, illoin

Ilohos, onnehen.

J. L. Runeberg. Suom. O. Manninen.

Muistojen kuvat

Muistojen kuvat eivät haalistu,

ne voi nähdä, vaikka niitä ei olisi

enää, Ne ovat tallella

sydämessä, kasvojen uurteissa, avoimissa

käsissä, joiden vapina ei pyyhi iloa pois.

Hyvien hetkien hohde, onnelliset ajat

kuin äsken poimitut kukat säilyvät meissä,

nuo vuosien keveät kehykset.

-Pia Perkiö; Kun ilo läikkyy-

Nämä ovat muistojeni kuvia, ei ehkä parhaimpia mahdollisia kuvia, mutta minun muistoja ja tunnelmiani kuitenkin. 

Mihin minusta on?

Mulla ei oikein riitä sanat kertomaan, mitä viime viikonloppuinen valokuvauskurssi toikaan tullessaan. Huippuahan siellä oli tutustua uusiin ihmisiin ja puhua samasta asiasta kiinnostuneiden kanssa. Ajattelin saavani uutta intoa kuvaamiseeni, mutta kaikkea muuta - se romahti taas alle pohjamutien. Huomasin pian (taas), että en tiedä kameroiden tekniikasta ja laitteistosta YHTÄÄN mitään. Lisäksi kurssi oli täynnä lähes ammattilaisia, jotka tuntuivat tietävän kameran tekniikan ja laitteiston läpikotaisin. Minulla oli mahdotonta yhtyä tällaisiin keskusteluihin. Minä kun kuvaan vain tunne- ja fiilispohjaisesti, mitä nyt vähän tiedän kameran asetuksista, valotuksesta yms.

Kurssilla painottui kuitenkin sanoma siittä, että valokuvaus on kykyä nähdä. On kuitenkin vaikeaa pitää ajatuksen tasolla omaa kuvaamista mitenkään "hyvänä" niiden tasolla, joilla on huippukamerat ja -tietämys kameran laitteistosta ja hallinnasta. On nyt vaan sellainen olo, etten haluaisi laittaa tähän postaukseen yhtään ainutta kuvaa. Tiedän, että maailmassa on PALJON parempia kuvaajia kuin minä, mitä maailma minusta ja minun kuvista. Täs on prossessi päällä ja mietin, jatkanko kuvaamista.