Satuja

Kaikki on satua.

-- Novalis (Tie satulinnaan -kokoelman alusta)

- Minä omasta puolestani välitän viis' rahoista ja sen semmoisista. Pääasia on, että ihmisellä on satusilmät.

- Satusilmät!

- Niin, sellaiset, että hän näkee maailman omalla ihanalla tavallaan, aivan toisin kuin miltä se näyttää kenen tahansa silmiin. Meillä on kaikilla satusilmät, isällä, äidillä, Minnalla, vieläpä Martallakin, niin käytännöllinen kuin hän onkin olevinaan. Katsos, minä selitän, mitä olen ajatellut, jatkoi Ulla innostuneena. - Kun enkeli tuo meidän sielumme alas taivaasta ruumiiseen...

- Enkelikö?

- Niin, enkeli. Älä väitä muuta, minä uskon niin. Siis kun enkeli tuo sielumme alas taivaasta, yhdistääkseen sen pikku ruumiiseemme alhaalla maan päällä, lentää hän avaruuksien kautta maata kohti. Sielu uinuu vielä, mutta se herää vähitellen, mitä lähemmä maata enkeli liihottaa. Ja ensimmäinen vaikutelma, minkä se saa avatessaan silmänsä, jää ikiajoiksi vallitsemaan. <...>

- Mitä itse olet nähnyt?

- Minäkö? Ullan katse kävi uneksivaksi. - Minä näin suuren, tumman metsän, korkeita, jylhiä vuoria ja syvän, mustan veden. Ja vuorella soitti paimenpoika iloista säveltä ja aurinko paistoi, niin että kaikki synkkä muuttui valoisaksi.

-- Anni Swan (Pikkupappilassa, s. 76-77)

Satu on olemassa joka paikassa. Voit nähdä sen hilpeästi pyörittämässä käpyä puun oksalla tai kimaltavan puolukanvarvulla metsähiiren pesän suulla. Samassa se jo laukkaa pihakoiran jalanjäljissä huikeaan seikkailuun huohottaen tuossa tuokiossa lastenhuoneen ikkunaverhon takana. Satua et kadota enää koskaan, kun vain kerran opit itse tavoittamaan sen: opit joskus heittämään syrjään turhan kiireen - olitpa sitten lapsi tai aikuinen - ehtiäksesi huomata, miten rikkaassa satumaailmassa elät.

-- Kaija Pakkanen (Metsässä tapahtuu - sadun esipuhe)

Luolaihminen eli keskellä vaarojen täyttämää viidakkoa. Nyt meidän on pakko oivaltaa, että nykyihmisen pelottavin ja vaarallisin viidakko on hänessä itsessään. Siksi on lohdullista, että satuja yhä luetaan ja rakastetaan. Nykypäivän satu pohjautuu unelmaan. Huikeiden seikkailujen alla kulkee totinen ja väkevä pohjavirta: hyvän ja pahan taistelu. On onnellista tietää, että yhä on ihmisiä, jotka uskovat hyvän sittenkin lopulta voittavan ja ihmiskunnan unelman rauhasta voittavan.

   

Sellaisia satuja meidän on kerrottava lapsillemme. Ehkä he kerran rakentavat sellaisen maailman, mihin me emme pystyneet.

-- Marjatta Kurenniemi Pilvipyykkiä- satukokoelman esipuheessa

Matka on yksi satujen peruselementti. Satu on matka monella tavalla ja moneen suuntaan: matka omaan sisäisyyteen, matka ulos lapsuudenkodista kohti kaukaista taivaanrantaa ja tuntemattomia pelon valtakuntia. Se on matka kieleen ja runouteen, intuitiiviseen vertauskuvallisuuden tajuamiseen. Satu on sisäinen matka, joka rakentaa tukevia maamerkkejä ihmisyyden tienvarteen, oikealla elämän matkalle.

   

Sadun matkalainen ei palaa koskaan samana takaisin. Hän on taistellut lohikäärmeiden kanssa tai ollut suden vatsassa. Hän tietää mitä vuorten takana tapahtuu. Hän tajuaa ainakin hämärästi, että pelon valtakunta sijaitsee hänen oman maailmansa rajoilla. Hänelle on selvinnyt, että todelliset mittansa saavuttaakseen ihmisen on ainakin kerran elämässään kohdattava myös nuo etäiset, pelottavat seudut.

   

Usein sadun vaeltaja on löytänyt matkoiltaan aarteita, jotain hyvää ja kaunista, ehkä oikean prinsessan. Ja hänestä saattaa tulla kuningas, joka hallitsee oman minänsä valtakuntaa viisaana hallitsijana. Sadun matkalla hän on tullut tutuksi itsensä kanssa ja hän on valmis myös uuteen sosiaalisuuteen.

   

Satujen matkoilla kulkija oppii hyvyyttä ja rohkeutta ja matkalaiselle kasvaa sisäinen moraali: tuon satuhahmon kaltainen haluaisin olla. Satujen matkalaiselle tulee myös tuntuma siitä, että väistämätöntä voidaan uhmata, vaikeudet voidaan voittaa - kaikki on sittenkin mahdollista! Se on matka passiivisesta alistumisesta aktiiviseen vapauteeen.

-- Hannele Huovi

Pätkät lainattu Kallion Kirjaston Satukortistosta