Aaaivan liian pitkä tauko

Äääh, kuvien määrä vain kasaantuu kameraan ja kone pysyy hiljaa! Haluan sen läppärin heti, enkä huomenna! Ois vaa nii helppo illalla sänkkyssä kirjotella postauksia sillä pöytätietokoneella istumisesta olen saanut jo ihan tarpeeksi: huono penkki, ei mitään tilaa jaloille, maailman epäkätsyin paikka koneelle ymsyms.

Mitä enemmän minulla on kuvia laitettavaksi/postattavaksi, sitä suuremmaksi työ kertyy! Mulla ois tälläkin hetkellä niin paljo kuvia, etten tiedä mistä aloittaa. Vanhoista tapahtumista on vaan niin vaikea enää mitään kertoo, ku innostus niistä on jo sen verran laantunut.

Innostuin taas kirjoittelemaan (HUOM! Kello 7 aamulla), kun luin opintojaksoille ilmoittautumista odotellessa ystäväni Päivikin blogia. Tykkään niin paljon Päikin kirjoitustyylistä! Mahtavaa!

Olimme Aapon kanssa käymässä viime viikonloppuna Rovaniemellä, siskoni luona. Meille sattu aiva älyttömän huiput ilimat: Oli nii lämmintä, että silmät kiinni aurinkotuolilla makoillessa oli erittäin outoa ajatella, että maassa on vielä lunta ja PALJON!

Kun perjantai-illasta saavuimme Lohelle, oli väsymys ihan valtaisa. En uskonut pystyväni todella nukkumaan aamusta 8-lapsisessa perheessä. Perheen vanhimmatkin sanoivat: "Ei täällä aamusta voi ikinä nukkua rauhassa." , mutta yllätyinpäs aamulla, kun heräsin hienoiseen kahvikuppien kilinään, kun Riikka laittoi aamupalaa pöytään. Kello oli jotain 9 aamulla!

Lähettii sit keskipäivästä Markus Lohen järjestämään ulkoilu-/perhetapahtumaan (poliittinen), joka järjestettiin Pöykkölässä ihan siinä vieressä. Siellä sit laskettii mäkeä juteltiin, ajettii minimoottorikelkoilla, syötiin makkaraa, juotiin pillimehua, kahvia sekä syötiin pullaa ja keksejä. Mahtavaa kerrassaan! Lasten riemua ei kai ikinä tylsisty katselemaan. Itekin nauttii siinä, kun hekin.

Illalla ajeltiin sitte ystäviemme kihlajaisiin ja oltiin menossa aluks väärään taloon. Tulipa koettua sekin, mitä on olla juhlissa, joissa ei tunne juhlittavan lisäksi ketään. Mistä keksiä puheen aiheita. Mutta kun porukka väheni, nii pidot parani. Joo-o, ei silti.

Sunnuntaina hieno ilma vain jatkui edelleen, minkä innoittamana kävimme n. tunnin mittaisen kävelylenkin jäällä. Sinne oli erikseen tehty hiihtoreitit/-ladut ja kävelytie. Aika moni muukin oli innostunut lähtemään ulos. Kävelemisen jälkeen jatkoimme auringossa paistattelua aurinkotuoleissa Lohen takaterassilla, "Ah, mikä riemu!".

Lähteminen on aina kaikista surkeinta. on vaikea jättää se kaikki mukava ja lämpimät ilmat ja lähtä ajeleen taas kohti Oulua koulua ja arkeen palaamista ajatellen. Pah.

Nit sitä istuskellaan Haukiputaalla Holman koneella kirjoittelemassa postausta, koska siskoni, hänen miehensä ja Sofia mukaan luettuna lähtivät Egyptiin lämpimempiä ilmoja (kai) etsiskelemään. Tuskin löytävät.

Ps. Ei niilläkään reissun alkumetrit menneet ihan mutkitta, mutta parempaa onnea reissulle toivotellen. Toivotaan, ettei kone putoa.

Aurinkopäivä

Eilen oli kiva päivä ja tänään oli kiva päivä, onkohan huomennakin kiva päivä?

Ee-, päivä kerrallaan! Oon niin onnellinen, koska olen onnellinen. Mieli on taas virkeämpi ja kuvaaminenkin tuntuu taas paljon kivemmalta.

Lintuselle

Oi lausu, lintu pieno,

Sa peippo pihlajan,

Kuink' aina voit sa laulaa,

Iloita ainian?

Sun laulus aamust' iltaan

Ma kuulen kultaisen,

Ja ain' on kirkas äänes

Ja rikas riemu sen.

Niin elantos on niukka,

Niin ahdas asuntos,

Mut majas maireutta

Vain soi sun laulelos.

Et kylvä etkä niitä,

Et korjaa latohon,

Vaan huoli huomisesta

Se sulle outo on.

Kuin moni maailmassa

Sai kultaa, kunniaa

Ja loistolinnoiss' asuu,

Maat, vallat omistaa,

Mut huoleen hänet huomen

Ja kyyneliin se koi

Vain nostaa, jolle juuri

Sun ylistykses soi!

Kuin mitätön sun osas

Inehmost' oisikaan,

Omaansa, kiittämätön,

Ei toki tyydy vaan.

Voi hennon henkes murtaa

Hän milloin haluaa;

Mut onneas sa kiität,

Ja hänpä kiroaa.

Miks ylös nurkusilmän

Niin kylmän vain hän luo?

Hän mitä vaatii, kaikki

Kun Luoja lahjaks suo?

Edessä jalkojensa

Kun kaikk' on riemut maan,

Miks alempaansa tallaa

Ja lisää huokaa vaan?

Ei, laula, lintu pieno,

Vaan auvost' ainiaan,

En valitusta virtees

Sekoita konsanaan.

Tee aina kesän tullen

Pihaani pesäses,

Opeta aamuin, illoin

Ilohos, onnehen.

J. L. Runeberg. Suom. O. Manninen.

Muistojen kuvat

Muistojen kuvat eivät haalistu,

ne voi nähdä, vaikka niitä ei olisi

enää, Ne ovat tallella

sydämessä, kasvojen uurteissa, avoimissa

käsissä, joiden vapina ei pyyhi iloa pois.

Hyvien hetkien hohde, onnelliset ajat

kuin äsken poimitut kukat säilyvät meissä,

nuo vuosien keveät kehykset.

-Pia Perkiö; Kun ilo läikkyy-

Nämä ovat muistojeni kuvia, ei ehkä parhaimpia mahdollisia kuvia, mutta minun muistoja ja tunnelmiani kuitenkin. 

Mihin minusta on?

Mulla ei oikein riitä sanat kertomaan, mitä viime viikonloppuinen valokuvauskurssi toikaan tullessaan. Huippuahan siellä oli tutustua uusiin ihmisiin ja puhua samasta asiasta kiinnostuneiden kanssa. Ajattelin saavani uutta intoa kuvaamiseeni, mutta kaikkea muuta - se romahti taas alle pohjamutien. Huomasin pian (taas), että en tiedä kameroiden tekniikasta ja laitteistosta YHTÄÄN mitään. Lisäksi kurssi oli täynnä lähes ammattilaisia, jotka tuntuivat tietävän kameran tekniikan ja laitteiston läpikotaisin. Minulla oli mahdotonta yhtyä tällaisiin keskusteluihin. Minä kun kuvaan vain tunne- ja fiilispohjaisesti, mitä nyt vähän tiedän kameran asetuksista, valotuksesta yms.

Kurssilla painottui kuitenkin sanoma siittä, että valokuvaus on kykyä nähdä. On kuitenkin vaikeaa pitää ajatuksen tasolla omaa kuvaamista mitenkään "hyvänä" niiden tasolla, joilla on huippukamerat ja -tietämys kameran laitteistosta ja hallinnasta. On nyt vaan sellainen olo, etten haluaisi laittaa tähän postaukseen yhtään ainutta kuvaa. Tiedän, että maailmassa on PALJON parempia kuvaajia kuin minä, mitä maailma minusta ja minun kuvista. Täs on prossessi päällä ja mietin, jatkanko kuvaamista.

En tiä.

Nii-i!

Mulle tuottaa todella kovia vaikeuksia vastata kysymykseen: "Mitä sulle kuuluu?". On vaikea vastata toiselle, kun ei itsekään oikein tiedä. Joskus on vain semmoinen aika elämästä, ettei oikein tiedä mitä itsekään ajattelisi. 

Sitä paitsi kuka haluaa kuulla, että: "Huomenna on tentti, jonka jälken pitäski ruveta töihin ja tehdä muutama koulutehtävä, joiden deadline lähestyy uhkaavasti." ?

— Huoh, ei kukaan!

Koulu vaan on yleensä sellane paikka, ku sitä käy, nii se kyl osaa pyyhkiä muut ajatukset aika lahjakkaasti pois. Tai ainaki pimentää. Tuntuu, et ei oo resursseja muuhun. Nytki mun pitäs olla tekemässä ikääntymisen oppimispäiväkirjaa.. Kutsukortitki pitäs pikkuhiljaa alakaa tekemään. Jotenki vaa sille kuitenki ressaa kaikki, vaikka ei oikeesti ees ressaa — outoa.

Mut hei kaikki blogini lukijat! Tahdon, että luette ystäväni Päivikin pohdinnan blogissaan siitä, mitä hyvä kuva on. Nimittäin Päivikki osasi kertoa asian juuri niin kuin itse kertoisin. Haluan siis, että te kaikki luette tämän nimenomaisen tekstin. Sen jälkeen ymmärrätte minua kai taas hieman enemmän. Pääsette blogitekstiin tästä, olkaat hyvät!

Ja tässä kuvia.

—

Luenko?

 Joku lähti Sveitsiin ilman mua. Ihan järetön ikävä Sveitsiin. Ihan järjetön matkakuume!

Tapahtuuko näin todella?

Kävin eilen katsomassa rakasta siskon lasta syöpäosastolla. En olisi ikinä uskonut, että joskus vielä tulisin katsomaan pientä rakasta lasta sairaalaan näinkin vakavan sairauden takia. Ihminen vain aina ajattelee, ettei minulle voi näin käydä, ei minun perheelle, ei minun lähipiirissäni, ei minun elämässäni. Suru on aina läsnä jonkun elämässä — se on todellisuutta. 

Rukouksin ja lämpimin ajatuksin toivomme kaikki voimaa ja terveyttä lapselle sekä koko perheelle! <3

Eräänä yönä mies näki unen. Hän oli kävelemässä rannalla Luojamme kanssa, kun taivaalle välähti näkymiä hänen elämästään. Jokaisessa näkymässä hän huomasi kahdet jalanjäljet hiekassa; toiset hänen omansa ja toiset Luojan jalanjäljet.

Ennen kuin viimeiset näkymät hänen elämästään tulivat esille, hän katsoi taakseen jalanjälkiä hiekassa. Hän huomasi, että monta kertaa matkan varrella oli vain yhdet jäljet hiekassa. Hän myös huomasi, että jäljet puuttuivat juuri niinä aikoina, jolloin hänellä oli ollut elämässään kaikkein vaikeinta.

Tämä vaivasi häntä kovasti, joten hän kysyi sitä Luojalta. "Luoja, kun päätin seurata sinua, sanoit kulkevasi mukanani joka askeleella. Nyt kuitenkin huomaan, että elämäni vaikeimpien aikojen hiekassa on vain yhdet jalanjäljet. En ymmärrä, miksi hylkäsit minut silloin, kun sinua eniten tarvitsin."

Luoja vastasi, "Rakas lapseni, rakastan sinua, enkä milloinkaan hylkäisi sinua. Vaikeuksiesi aikoina, jolloin näit vain yhdet jäljet hiekassa, minä kannoin sinua.

Lisäksi sain tänään puhelun Oulunsalon seurakunnalta, jossa ilmoitettiin, että Oulunsalon seurakuntatalo (, jonka piti olla hääjuhlapaikkamme) on laitettu käyttökieltoon sisäilman huonon laadun vuoksi (home). Tosi jees joo. Läheppä sitte ettii jostai jotai muuta yhtä avaraa, hyvällä keittiöllä ja sijainnilla varustettua ja ennen kaikkea ilmaista hääjuhlan viettopaikkaa — no can do, oikeesti.

Ei tällästa voi tapahtua — muuten kuin satuhäissä.

Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. "Pannaan lasi sen päälle, siten se selviää kylmästä yöstä." "Älä pane", sanoi Muumipeikko, "se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia"

Tove Jansson: Taikatalvi

*Oispa taas päivityksen aika

Niimpä niin ja tosiaan — onhan mulla blogikin.

Mulla kouluhommia riittää, mut onneks alkaa olee loppusuoralla tää jakso. Alkaa jo tulee korvista ulos kaikki ryhmätyöhässäkkä ja muu. Tullu jo aika tutuks toi Oiva-intran palautuslaatikko. KRAAH! Ryhmätöitä tupattu sun sinne ja tänne — enää ees muistakaan mikäs ryhmätyö tälläkertaa on kyseessä. Voittaja fiilis, ku niskan päällä jo ollaan! Enää tentit ja THAT'S IT !

JIHAA! Olen muuten nykyään puoleksi auton omistaja. KRÖHÖM! Minäkö en ole omistanut autoa vielä koskaan elämässäni edes euron vertaa ja nyt olenkin puolen auton omistaja. Tänää saatii ajolupakin, ku saatii auto epäonnestamme huolimatta vihdoin katsastuksesta läpi! Ja nii se on DIUDI! Nii ja komia diudi onkin kyseessä. Häätyypi laittaa joku päivä täs vähä kuvia siittä!

Mutta oikein mukavat jatkot — oli tosiaan huippu mukavaa pitkästä aikaa kirjottaa tänne blogin puolellekin jotain! Jospa sitä taas jaksais vähä useammin päivitellä.. kröhömmm..

Ompa mulla blogikin, 

blogi vaikka pieni, 

jossa missä kuljenkin 

niin sinne johtaa tieni.

Oman kämpän konnella,

nyt pikku sormet raikaa,

näpytellen lieventävät

blogini tyhjää paulaa.