Aurinkopäivä

Eilen oli kiva päivä ja tänään oli kiva päivä, onkohan huomennakin kiva päivä?

Ee-, päivä kerrallaan! Oon niin onnellinen, koska olen onnellinen. Mieli on taas virkeämpi ja kuvaaminenkin tuntuu taas paljon kivemmalta.

Lintuselle

Oi lausu, lintu pieno,

Sa peippo pihlajan,

Kuink' aina voit sa laulaa,

Iloita ainian?

Sun laulus aamust' iltaan

Ma kuulen kultaisen,

Ja ain' on kirkas äänes

Ja rikas riemu sen.

Niin elantos on niukka,

Niin ahdas asuntos,

Mut majas maireutta

Vain soi sun laulelos.

Et kylvä etkä niitä,

Et korjaa latohon,

Vaan huoli huomisesta

Se sulle outo on.

Kuin moni maailmassa

Sai kultaa, kunniaa

Ja loistolinnoiss' asuu,

Maat, vallat omistaa,

Mut huoleen hänet huomen

Ja kyyneliin se koi

Vain nostaa, jolle juuri

Sun ylistykses soi!

Kuin mitätön sun osas

Inehmost' oisikaan,

Omaansa, kiittämätön,

Ei toki tyydy vaan.

Voi hennon henkes murtaa

Hän milloin haluaa;

Mut onneas sa kiität,

Ja hänpä kiroaa.

Miks ylös nurkusilmän

Niin kylmän vain hän luo?

Hän mitä vaatii, kaikki

Kun Luoja lahjaks suo?

Edessä jalkojensa

Kun kaikk' on riemut maan,

Miks alempaansa tallaa

Ja lisää huokaa vaan?

Ei, laula, lintu pieno,

Vaan auvost' ainiaan,

En valitusta virtees

Sekoita konsanaan.

Tee aina kesän tullen

Pihaani pesäses,

Opeta aamuin, illoin

Ilohos, onnehen.

J. L. Runeberg. Suom. O. Manninen.

Muistojen kuvat

Muistojen kuvat eivät haalistu,

ne voi nähdä, vaikka niitä ei olisi

enää, Ne ovat tallella

sydämessä, kasvojen uurteissa, avoimissa

käsissä, joiden vapina ei pyyhi iloa pois.

Hyvien hetkien hohde, onnelliset ajat

kuin äsken poimitut kukat säilyvät meissä,

nuo vuosien keveät kehykset.

-Pia Perkiö; Kun ilo läikkyy-

Nämä ovat muistojeni kuvia, ei ehkä parhaimpia mahdollisia kuvia, mutta minun muistoja ja tunnelmiani kuitenkin. 

Mihin minusta on?

Mulla ei oikein riitä sanat kertomaan, mitä viime viikonloppuinen valokuvauskurssi toikaan tullessaan. Huippuahan siellä oli tutustua uusiin ihmisiin ja puhua samasta asiasta kiinnostuneiden kanssa. Ajattelin saavani uutta intoa kuvaamiseeni, mutta kaikkea muuta - se romahti taas alle pohjamutien. Huomasin pian (taas), että en tiedä kameroiden tekniikasta ja laitteistosta YHTÄÄN mitään. Lisäksi kurssi oli täynnä lähes ammattilaisia, jotka tuntuivat tietävän kameran tekniikan ja laitteiston läpikotaisin. Minulla oli mahdotonta yhtyä tällaisiin keskusteluihin. Minä kun kuvaan vain tunne- ja fiilispohjaisesti, mitä nyt vähän tiedän kameran asetuksista, valotuksesta yms.

Kurssilla painottui kuitenkin sanoma siittä, että valokuvaus on kykyä nähdä. On kuitenkin vaikeaa pitää ajatuksen tasolla omaa kuvaamista mitenkään "hyvänä" niiden tasolla, joilla on huippukamerat ja -tietämys kameran laitteistosta ja hallinnasta. On nyt vaan sellainen olo, etten haluaisi laittaa tähän postaukseen yhtään ainutta kuvaa. Tiedän, että maailmassa on PALJON parempia kuvaajia kuin minä, mitä maailma minusta ja minun kuvista. Täs on prossessi päällä ja mietin, jatkanko kuvaamista.

En tiä.

Nii-i!

Mulle tuottaa todella kovia vaikeuksia vastata kysymykseen: "Mitä sulle kuuluu?". On vaikea vastata toiselle, kun ei itsekään oikein tiedä. Joskus on vain semmoinen aika elämästä, ettei oikein tiedä mitä itsekään ajattelisi. 

Sitä paitsi kuka haluaa kuulla, että: "Huomenna on tentti, jonka jälken pitäski ruveta töihin ja tehdä muutama koulutehtävä, joiden deadline lähestyy uhkaavasti." ?

— Huoh, ei kukaan!

Koulu vaan on yleensä sellane paikka, ku sitä käy, nii se kyl osaa pyyhkiä muut ajatukset aika lahjakkaasti pois. Tai ainaki pimentää. Tuntuu, et ei oo resursseja muuhun. Nytki mun pitäs olla tekemässä ikääntymisen oppimispäiväkirjaa.. Kutsukortitki pitäs pikkuhiljaa alakaa tekemään. Jotenki vaa sille kuitenki ressaa kaikki, vaikka ei oikeesti ees ressaa — outoa.

Mut hei kaikki blogini lukijat! Tahdon, että luette ystäväni Päivikin pohdinnan blogissaan siitä, mitä hyvä kuva on. Nimittäin Päivikki osasi kertoa asian juuri niin kuin itse kertoisin. Haluan siis, että te kaikki luette tämän nimenomaisen tekstin. Sen jälkeen ymmärrätte minua kai taas hieman enemmän. Pääsette blogitekstiin tästä, olkaat hyvät!

Ja tässä kuvia.

—

Luenko?

 Joku lähti Sveitsiin ilman mua. Ihan järetön ikävä Sveitsiin. Ihan järjetön matkakuume!

Tapahtuuko näin todella?

Kävin eilen katsomassa rakasta siskon lasta syöpäosastolla. En olisi ikinä uskonut, että joskus vielä tulisin katsomaan pientä rakasta lasta sairaalaan näinkin vakavan sairauden takia. Ihminen vain aina ajattelee, ettei minulle voi näin käydä, ei minun perheelle, ei minun lähipiirissäni, ei minun elämässäni. Suru on aina läsnä jonkun elämässä — se on todellisuutta. 

Rukouksin ja lämpimin ajatuksin toivomme kaikki voimaa ja terveyttä lapselle sekä koko perheelle! <3

Eräänä yönä mies näki unen. Hän oli kävelemässä rannalla Luojamme kanssa, kun taivaalle välähti näkymiä hänen elämästään. Jokaisessa näkymässä hän huomasi kahdet jalanjäljet hiekassa; toiset hänen omansa ja toiset Luojan jalanjäljet.

Ennen kuin viimeiset näkymät hänen elämästään tulivat esille, hän katsoi taakseen jalanjälkiä hiekassa. Hän huomasi, että monta kertaa matkan varrella oli vain yhdet jäljet hiekassa. Hän myös huomasi, että jäljet puuttuivat juuri niinä aikoina, jolloin hänellä oli ollut elämässään kaikkein vaikeinta.

Tämä vaivasi häntä kovasti, joten hän kysyi sitä Luojalta. "Luoja, kun päätin seurata sinua, sanoit kulkevasi mukanani joka askeleella. Nyt kuitenkin huomaan, että elämäni vaikeimpien aikojen hiekassa on vain yhdet jalanjäljet. En ymmärrä, miksi hylkäsit minut silloin, kun sinua eniten tarvitsin."

Luoja vastasi, "Rakas lapseni, rakastan sinua, enkä milloinkaan hylkäisi sinua. Vaikeuksiesi aikoina, jolloin näit vain yhdet jäljet hiekassa, minä kannoin sinua.

Lisäksi sain tänään puhelun Oulunsalon seurakunnalta, jossa ilmoitettiin, että Oulunsalon seurakuntatalo (, jonka piti olla hääjuhlapaikkamme) on laitettu käyttökieltoon sisäilman huonon laadun vuoksi (home). Tosi jees joo. Läheppä sitte ettii jostai jotai muuta yhtä avaraa, hyvällä keittiöllä ja sijainnilla varustettua ja ennen kaikkea ilmaista hääjuhlan viettopaikkaa — no can do, oikeesti.

Ei tällästa voi tapahtua — muuten kuin satuhäissä.

Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. "Pannaan lasi sen päälle, siten se selviää kylmästä yöstä." "Älä pane", sanoi Muumipeikko, "se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia"

Tove Jansson: Taikatalvi

*Oispa taas päivityksen aika

Niimpä niin ja tosiaan — onhan mulla blogikin.

Mulla kouluhommia riittää, mut onneks alkaa olee loppusuoralla tää jakso. Alkaa jo tulee korvista ulos kaikki ryhmätyöhässäkkä ja muu. Tullu jo aika tutuks toi Oiva-intran palautuslaatikko. KRAAH! Ryhmätöitä tupattu sun sinne ja tänne — enää ees muistakaan mikäs ryhmätyö tälläkertaa on kyseessä. Voittaja fiilis, ku niskan päällä jo ollaan! Enää tentit ja THAT'S IT !

JIHAA! Olen muuten nykyään puoleksi auton omistaja. KRÖHÖM! Minäkö en ole omistanut autoa vielä koskaan elämässäni edes euron vertaa ja nyt olenkin puolen auton omistaja. Tänää saatii ajolupakin, ku saatii auto epäonnestamme huolimatta vihdoin katsastuksesta läpi! Ja nii se on DIUDI! Nii ja komia diudi onkin kyseessä. Häätyypi laittaa joku päivä täs vähä kuvia siittä!

Mutta oikein mukavat jatkot — oli tosiaan huippu mukavaa pitkästä aikaa kirjottaa tänne blogin puolellekin jotain! Jospa sitä taas jaksais vähä useammin päivitellä.. kröhömmm..

Ompa mulla blogikin, 

blogi vaikka pieni, 

jossa missä kuljenkin 

niin sinne johtaa tieni.

Oman kämpän konnella,

nyt pikku sormet raikaa,

näpytellen lieventävät

blogini tyhjää paulaa.

Wedding & funeral

Oulun häämessut oli ihan kivat, mutta jäi vähä pliisu vaikutelma kuitenki loppujen lopuksi. Olis kaivannu enemmän vinkkejä kattaamiseen, koristeluihin ja muihin. Mm. kukkakauppoja ja kampaamoja olis voinu kans olla enemmän. Messut olivat painottuneet enemmän hääpukuihin, valokuvaajiin ja koruihin. Itelle ei ollu oikee apua mistään, ku hääpuku ostettu, sormukset hankittu ja paikan pällä oli vain muutama hyvä kuvaaja, joilla ei kuitenkaan ollut vapaata meijän hääpäivänä.

Nyt on sitte meillä jo valokuvaajaki ja kampaaja tiedossa. Varasin ajan Aapolle kahen viikon päästä kattelemaan sille pukua (saan sen vihdoin mukaan, kun ite ottaa ohjat käsiin). Nyt uskalsin tilata kengätki netistä, hui. Viel ois huntu suunnitteilla.

Rakas ukkini sai nukkua pois uudenvuoden aattona ja hänet nyt 26. päivä tammikuuta sitten siunattii nhaudan lepoon Kajaanin hautausmaalle mummin viereen. Kirkossa ja juhlassa adressien luvun aikana meinas vähän keskittyminen herpaantua, kun seuras yllä olevan siskon lapsen touhuiluja ja vekkuleita ilmeitä. Rakas ♥