Korvaavaa työskentelyä

Astun Haraldiin (viikinkiravintola) kello 17:00: Sisälläni on hassu tunne; "Tää EI voi olla totta!" Aivan kuin matkustais jonnekkin ajassa taakse päin. Käytävän varrella jököttävät tulisoihdut toivottavat minut tervetulleeksi aikaansa. Kaksien rappusten jälkeen huomaan huulieni vähitellen muotoutuvan soikion muotoiseen hämmästys ilmeeseen: Seinät, katot, lattiat, pyödät; kaikki täynnä mitä ihmeellisimpiä viikinkiaikaisia esineitä ja koristeita ! Vastaani kävelee viikinkiasusteisiin pukeutuneita tarjoilijoita ja tunnen itseni hölmöksi paksuissa ulkovaatekerroksissani.

Työasuni päälle pukemisen jälkeen kiiruhdan keittiöön ja tunnelma lasahtaa. Ei keittiössä sinänsä mitään pahaa ole, mutta tiskinurkkaus näyttää kauhistuttavan pieneltä. Aivan toista, mihin olen edellisessä työpaikassani tottunut (sak. gewöhnt). Illan aikana tämä hieno ja ihmeellinen viikinkityyliä edustava astiasto (miekkoja, kiviliuskoja, puupölökkyjä sun muuta) osoittautuu hyvin epäkäytännölliseksi: Osa astiosta ei meinaa mahtua koneeseen, osan kohdalla taas pinoaminen tuottaa ongelmia. "Hei, nyt on hyvä tilanne, paikat siistinä pöyvät puhtaina." ja kohta ne on taas täynnä.

"Sinne meni neki!", totes Aune-Kerttu uskonnonkirjaa etsiessään..

Painaviakin nuo astiat ovat. "Tämähän käy kuin urheilusta", tuumaan työkaverilleni ja saan vastaukseksi hymähtelyn tapaista huvittautuneisuutta. Kädet alkavat väsyä ja jalat pettää. Croksitkaan ei kauheen käytännölliseksi osoittaudu: koko ajan saa pelätä, että kohta liukastuu ja lyö pään.

Kello 00:00 töistä lähdettyäni ja n. vartin päästä kämpälle savuttuani joka paikkaa kolottaa: Jalat eivät meinaa enää kantaa, eivätkä kädet totella. Eikä ilkeä jomotus käsien monissa viiltohaavoissa sitä tunnetta yhtään paranna. Venyttelen ja painan pääni tyynyyn. Yöllä herään kauheaan jalkasärkyyn ja alan venytellä, jossain vaiheessa uni tulee. Aamulla kello 8:30 herätyskelloni soi ja keskeyttää maailman ihanimman uneni, ja köllin sängyssä vielä tunnin verran. WC:hen huoneestani kiiruhtaessani huomaan, ettei kädessäni ole voimaa edes oven aukaisemiseen, joten otan toisen käden avuksi painamaan kahvaa.

Kun kello 17:00 kiiruhdan taas keittiöön, työtoverini huomaavat leveän hymyni ja hilpeän mielialani (jostain syystä olen hyvin iloinen) ja eräs toteaakin: "Minäkö luulin, että minä olen aina iloinen." Alku näyttää lupaavalta, mutta siinä hyräillessäni ja kiireen pitämisen lomassa huomaan, etten tulisi välttymään tiskiVUORELTA. Tottahan toki se on realismia. 

Koko päivänä en ole kerennyt edes kelloa katsoa, ja kun viimeisiä sonnan rippeitä lattialta laastessani kysäisen sitä työkaveriltani ja saan kuulla kauhistuttavan totuuden: 

"Se on kohta puol 2." 

-"MITÄÄÄÄH?" 

-" No joo, sanoppas muuta." 

-"No joo, mie arvelin että se vois olla jotain puol 1!" 

Ajan kanssa on kuitenkin elettävä, mutta kun puolelta töistä lähtiessäni, 

huomaan ettei kaikki ajatelleet ihan samoin kuin minä. 

Kaupunki kuhisee ihmisiä ja kaikki tien vierustat on täynnä humalapäissään hoipertelevia ihmisiä. Vetävät päänsä täyteen heti perjantaina. On siinäki elämää. Poliisiautokin on näkemäni perusteella saapunut paikaille rauhottamaan tilannetta. Lähestyessäni kämppää, yritän ohittaa pojan, joka hoippuu keskellä tietä (, jolloin on vaikee tietää kummalta puolelta lähtee sitä ohittamaan). Ohittaessani hänet hipaisee hän melkein pyörääni siinä niin hoiperrellessaan.

Kämpän suihkussa huomaan, kuinka ihanaa on saada käydä lämpimässä suihkussa ja tuntea, kuinka lika valuu viemäristä alas. Myös venytelemisen tuoma tuska ja rauha lievittävät työn tuomaa rasitusta ja hektisyyttä. Kello 03:01 suljen silmäni uupuneena venytyksille ja rankalle työpäivälle.

Nyt tässä koneella istuessani huomaan/muistan, etten ole syönyt 22:een tuntiin mitään, lukuunottamatta töissä juomaani fantaa ja pari äsken nappaamani karkkia. Joten minusta todella tuntuu siltä, että minun on tosiaan aika lähteä aamupalalle.